Hei syyskuu! Kesässäni oli kesää, jota en aikaisemmin ole kokenut. Jo keväällä tajusin, että mustarastas todella laulaa taukoamatta kuusen latvassa. Loppukesästä sienimetsässä juttelin kovaäänisesti, koska lähistöllä oli nähty karhu liikkeellä kolmen pentunsa kanssa.
Pitkin kesää huomasin miettiväni sanaa monimuotoisuus; mitä kaikkea se tarkoittaakaan ja mitä kaikkea se voi antaa.
Herätys mietintääni alkoi, kun kesäkuussa juttelin pitkään hyvän ystäväni kanssa kuntavaaleista. Hän oli seurannut kampanjoita tarkkaan, esitti loistavia analyyseja ja tarkkoja huomioita eri puolilta Suomea. Sitten hän sanoi, ettei äänestänyt vaaleissa. Täh! Olin aivan ymmälläni. ”En vain löytänyt paikkakunnaltani ehdokasta, joka olisi uskaltanut todeta, miten tärkeää yhdessä oppiminen ja yhdessä tekeminen on juuri nyt kunnassa, kuntien kesken, Suomessa, Euroopassa, maailmassa”, ystäväni perusteli. Toivoin, että hän asettuisi seuraavissa vaaleissa itse ehdokkaaksi ja demokratian kehittäjäksi tai menisi tekemään suhteellisen mieluisan ehdokkaan kampanjaa.
Keskustelu ystäväni toisinajattelusta pyöri mielessäni lukiessani Adam Grantin uudelleenajatteluun kannustavaa kirjaa Think Again. Ymmärsin tavallaan planeetan tilaa tuskailevaa ystävääni, sillä onhan se hämmentävää, kun ilmastokriisin ja luonnon monimuotoisuuskadon keskellä moni vaikuttaja käpertyy konkreettisen yksityiskohdan äärelle tai omaa tiukkoja tieteen vastaisia agendoja tai puhuu ikävästi muista tai muotoilee ympäripyöreää haihattelua.
Grantin kirja ei kuitenkaan kannusta luovuttamiseen, vaan ongelmien ratkaisuun uusin oivalluksin.
Olenko viestinyt elitistisesti?
Uudelleenajatteluun haastettuna kysyinkin, olenko omassa kuplassani miettinyt tarpeeksi vaikuttavuutta? Olenko sittenkin itse ollut luomassa useita kohdennettuja viestejä, joiden ei ole ollut tarkoituskaan avautua laajemmille joukoille, ja jotka sellaisenaan ärsyttävät ei-kohderyhmään kuuluvia – jos nyt ylipäänsä taitavassa kohdennuksessa niitä edes kohtaavat.
Olenko vannonut empatian nimiin ja ripotellut samalla elitistisiä piikkejä sinne sun tänne?
Kaupallisesti ja poliittisestikin kohderyhmäajattelu on toimivaa ja datapohjaisena tehokasta. Segmentointiin perustuvat viestintä- ja markkinointistrategiat ovat perusteltuja, mutta niiden pohjalta harva enää osaa puhutella isoa ihmisjoukkoa humaanilla, tietoa ja tunnetta yhdistävällä viestillä.
Ilmastotalkoiden äärellä olemme kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki olisi kiva saada mukaan. Ei vain säädöksillä vaan myös sydämellä.
Oppia rakentajilta
Tapasin kesällä useita päijäthämäläisiä rakennusalan ammattilaisia. Jokainen teki ja puhui omalla tyylillään, mutta kaikki opastivat meitä. Keskenään he toimivat osaamisverkostona ja perinneosaamisen ohella moderni tietotekniikka oli sujuvasti käytössä. He halusivat, että talon asukit oppisivat pitämään asumuksestaan huolta: ymmärtäisivät eri toimintojen vaikutuksia, eivät hermostuisi yllätyksistä, tuntisivat historian, eläisivät välittäen nykyisyydestä ja loisivat siten tulevaisuutta.
Heillä ei ollut etäisen asiantuntijan olemusta, vaikka he olivatkin ylpeitä ammattitaidostaan. Heidän ammattiylpeydessään ja tietotaidossaan oli samanlaista lempeyttä ja nöyryyttä kuin HUSin ylilääkäri Asko Järvisen tavassa avata pandemian luonnetta, kehitysvaiheita, yllätyksiä ja ratkaisuvaihtoehtoja.
Tuollainen asenne luo muillekin tilaa ajatella uudelleen.
Kannustavaa ilmastopuhetta
Ilmastonmuutos on ollut tämän kesän puheenaihe sekä maalla että kaupungissa. Aiheuttamamme ongelman ratkaisijoita voivat olla valtiot, kunnat, yritykset, yhteisöt, ihmiset ja tietysti luonto, joka tekee omaa työtään monimuotoisuuskadon keskellä. Kesällä tajusin, että kukaan ei oikein ymmärrä perinpohjaisesti luonnon monimuotoisuutta ja yllättävyyttä. Arvostukseni sekä luontoa että tiedettä kohtaan kasvoi entisestään.
Hiilineutraaliin maailmaan siirtyminen luo suomalaisille yrityksille mahdollisuuksia olla mukana kehittämässä globaaleja teknologiaan perustuvia ratkaisuja. Ne tarvitsevat toteutuakseen mittavia investointeja. Isot rahoittajat ovat jo joukolla siirtyneet toimimaan vain vastuullisten yritysten kanssa; tulosmittareiden rinnalla seurataan koko ajan kehittyviä vastuullisuusraportteja.
Tämän muutoksen ovat huomanneet monet. Se on ehkä synnyttänyt enemmän uudelleen ajattelua kuin ansiokkaat median raportit, Elokapinan suora toiminta tai poliitikkojen sivallukset ja julistukset. Suomen kesässä keskustellaan ja verkostoidutaan monimuotoisesti; huomasinkin, että yhä useammassa epäilijässä asustaa jo pieni ilmastoratkaisija. Jutuissa soljuvat sekaisin yritysten esimerkit ja takapihan kompostointiratkaisut.
Yksityisten investoijien päätöksiä ohjaavat myös poliittisten päättäjien tahtotila: tarvitaan valtioiden rajat ylittäviä julkisia säädöksiä, siirtymä- ja kehitystukia ja investointeja eli niin kutsuttua yhteistä tiekarttaa matkalla hiilineutraaliin maailmaan. Esimerkiksi suomalaisessa demokratiassa tiekartan tekeminen saatikka toteuttaminen ei ole helppoa, vaikka hiilineutraalissa tulevaisuudessa siintääkin paljon myös vaurastumisen mahdollisuuksia.
Heinäkuussa Suomen ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikainen sanoikin Helsingin Sanomissa, että ”Meillä on nyt hemputisti toivoa” ja kertoi, että hallitukselle on esitetty hyvä malli siirtymisestä sähköiseen autokantaan. Ollikainen harmitteli, ettei siihen ole tartuttu, mutta ei vaikuttanut luovuttaneelta.
Moni jo kaipaileekin yrityksiltä rohkeampia avauksia, kun poliitikot tuntuvat olevan jumissa sidonnaisuuksiinsa. Mutta yritykset tarvitsevat myös poliitikoilta rohkeita tulevaisuutta suuntaavia päätöksiä. Ilmastokriisi on yhteistyötä.
Ketä kannattaa puhutella?
Useat yritykset ovat laajentaneet viestintäänsä vastuullisemmasta toiminnastaan monimuotoisemmaksi. Silti esimerkiksi EU:n biodiversiteettistrategian herättämä kesäinen metsäkeskustelu ei taaskaan tuntunut keskustelulta vaan huutelulta, ja maatalousyrittäjät ottavat julkisuudessa lyöntejä vastaan valittamalla, että syyttäjät eivät tunne tosiasioita.
Moni yritys miettiikin, kannattaako vain keskittyä puhuttelemaan ja valistamaan valittujaan vai ottaa rohkeasti mukaan viestinnän työkalupakkiin myös helposti avautuvia viestejä, joissa on mukana hippunen humaania sydämen sivistystä. Tiukoissa viestinnän raameissa ja vaatimuksissa tällainenkin lähestyminen on entistä enemmän mahdollista, sillä olemmehan nyt ihmiskuntana yhteisellä oppiretkellä.
Meitä oppijoita on paljon
Elokuussa tartuin Hanna Siefenin uuteen kirjaan Uteliaisuuden taito – Kun oppiminen on tietämistä tärkeämpää. Sen kannustus arkiseen uteliaisuuteen kaikilla elämän aloilla säesti kesäni kokemuksia.
Monet luuloni ihmisten ajattelusta ovat osoittautuneet tänä kesänä vääriksi. Toisinajattelijat ajattelivatkin kiinnostavasti toisin. Halu oppia ja ajatella uudelleen viriää, mutta se vaatii kasvaakseen arvostusta ja tilaa. Ymmärrän ympäristöliikkeiden vihaista argumentaatiota esimerkiksi päätöksentekijöitä kohtaan, mutta suurin voima on edelleen toivon ja ratkaisujen retoriikassa. Uhattuna vain harva oppii aidosti.
Syksyn alkaessa useilla työpaikoilla puhutaan ja tehdäänkin entistä enemmän työtä monimuotoisuuden toteuttamisessa. Suomi toimii valtiona hitaasti kansainvälisten huippuosaajien rekrytointiprosesseissa, ja jokunen kansainvälinen huippuosaaja on todennut, että suomalaiset yritysjohtajat puhuvat paljon monimuotoisuudesta, mutta tekevät sen eteen vähän. Niin tai näin: monimuotoisuutta kannattaa miettiä monelta kannalta. Viime aikojen projekteissani olen huomannut, että nuoret ja vanhat oppivat – ehkä eri tavoin, mutta parhaimmillaan yhdessä menestyksellisesti.
Vaikuttavan viestinnän tekemisessä tarvitsemme tähtinä sekä loistavia auringonkukkia että herkempiä kedon kaunokkeja. Kesäni kukkakuvia liikuttelemalla voi mietiskellä, millaisella yhdistelmällä syksyn tavoitteita lähdetään toteuttamaan.
Antoisaa syksyä kaikille!
